ensitavoite

ensitavoite

maanantai 26. lokakuuta 2015

Itsensä löytämisestä silloin kun ei tiennyt hukassa olevansakaan

Mulle on tapahtunut hirveästi, eikä kuitenkaan mitään. Viime kerrasta on aikaa enkä jotenkin vaan enää saa aikaiseksi avata konetta illalla.

Periaatteessa tärkeimmät kai on siinä, että elokuun alussa kävin Toimintasali Voimalassa semmoisen alkuvoimaa-kurssin, ja aloin treenata eri tavoin kuin koskaan aiemmin.

Mua oli jo pidemmän aikaa rassannut se, että niin paljon kun salireenistä tykkäänkin, se ei enää suoranaisesti antanut mulle "haasteita." Treenipainot nousi hiljalleen juu, mutta kun mä en syä kurinalaisesti, ei se näkynyt treenin tulos missään. Tavallaan sillä ei ole väliäkään mutta kun se kuitenkin on tuon kaltaisessa treenissä yks juttu, niin turhauduin hieman.

Kävin alkuvoimaa-leirin, ja sain tosi paljon uutta virtaa reenaamiseen. Treenitapa vaihtui sillä sekunnilla, ja nykyään en treenaa enää juuri millään jaolla enkä 3x8.

Sen lisäksi, että treenitapa muuttui, muuttui myös motivaatio ja kiinnostus esim. omaa vaakaa kohtaan.
Se ei siis suomeksi sanottuna kiinnosta mua enää tippaakaan. Siis vaaka.

Treenan tällä hetkellä sekä voimalassa että easyllä, vähän fiiliksen mukaan. Voimala on kyllä niin loistomesta että suosittelen kaikille. Siellä jutellaan, moikataan ja aina on hyvä pössis.
Treenaan nykyään lähes poikkeuksetta iltaisin, niin jengiä on monesti vähemmän mestoilla mutta who cares.

oon alkanu hyppimään boxeille, vetämään maasta, kyykkäämään etupainotteisesti, lyömään traktorinrengasta lekalla, penkkaamaan tangolla ja UUSIN rakkaus on painonnosto.

Siihen kävin pienen alkeiskurssin reilu vko sitten. Tempaus ja Työntö ovat tällä hetkellä opintielläni, ja onhan se kuulkaa haastavaa hommaa! ei ollenkaan niin heleppua kuin luulisi.


Olen myös oppinut rakastamaan itseäni enemmän.
Voimalassa ei ole peilejä. Liike pitää _tuntea_ , ei nähdä. Tärkeintä on liike ja painot, ulkonäkö on sivutuote. Se on ohjenuora, jonka kanssa nykyään kuljen.

Myönnän olleeni erittäin ulkonäkökeskeinen aina, kukapa nainen nyt ei olisi. Ja onhan fysiikkalajit ulkonäkökeskeisiä.

Nyt kun katon vaikka olkapäitäni, en mieti kuinka niistä saisi pyöreämmät vaan kuinka niillä saisi liikuteltua rautaa mahdollisimman paljon. Onnistuminen tulee jostain muusta kuin lihaspumpista. En sano että se on paha asia, ei todellakaan ja edelleen olen fysiikkalajeista kiinnostunut. Mutta itselleni on tullut jokin valaistuminen sen suhteen että LIIKE on kaikkein tärkein. Paljon nousee kuinka ylös, kuinka hiki, hiuka siistiä.
Ei niinkään että miltä mä näytän. Miltä tää saa mut näyttämään. miten saisin itseni symmetriseksi. Paremmaksi, kauniimmaksi, oikeammanlaiseksi. Määrätynlaiseksi.

Välillä teen tottakai jotain vipareita sivuille ja pakarapotkuja, mutta ne on enemmänkin semmoisia leikkijuttuja, kivoja lisähommia, ei itseisarvoja treeneissä.

Välillä teen 3x12, välillä 6x5. sillä ei ole mulle mitään merkitystä, pääasia on että treeni toimii, hikoilen, liikun, opin, teen.
Se, näkyykö se MINUSSA, on sivuseikka. Kunhan se näkyy tangon päissä olevissa kiekoissa, boxien korkeuden nousussa, painavamman lekan käytössä, leuanvetotoistoissa..



TÖISTÄ

Mulla tuli vuosi täyteen tässä työpaikassa edellisiviikolla, puolitoista vkoa sitten.

Yhtäkkiä on kulunut vuosi siitäkin.

Mulle on tarjottu PT:n täysipäiväisiä töitäkin tässä välissä, joku kk sitten. Valitsin lopulta tämän, monestakin syystä.


En muista oonko koskaan sen kummemmin kertonu missä oon töissä ja mitä teen, en kuitenkaan ruodi sitä tässäkään sen kummemmin. Sanon vaan että hyvä ja iso talo takana ja hommat toimii. Sitä arvostan työssä.
Ja sitä että saa oppia uutta, kokoajan. Että teen työtä asioiden parissa, joihin uskon. Tämä työ sivuaa todella paljon pt:n työtänikin, ja saa paljon jutella asiakkaiden kanssa ruuasta ja liikunnasta.
Ja pääsen silti illaksi kotiin. :D


Viikonloppuna on tarkoitus lähteä Helsinkiin työn puolesta. Ennen se olisi stressannut mua todella paljon sen suhteen, että ehdin tehdä kaikki treenit ennen sitä.


Nykyään mä en ressaa enää ollenkaan. Kuuntelen mun kroppaa, mikä sen fiilis on ja mitä se kaipaa ja haluaa. Viime viikollakin ehdin tekemään kolme reeniä. Se on oikeastaan aika vakio mulla, 3-4 treeniä viikossa tasaisesti. Treenit ei saa olla enää liian pitkiä, yritän nukkuakin tarpeeksi mutta aina se ei onnistu.

Ruokailuista yritän pitää kiinni mutta välillä "lipsun" siitäkin, vaikken suoraan koe herkkuja lipsumisekseni vaan enemmänkin lipsumista on se, kun ei tule syötyä kunnolla ruokaa. Välillä tapahtuu sitäkin.


Tuntuu, että olen oikeasti ensimmäistä kertaa oikeasti, täysin, varpaita myöten, balanssissa.
Enää en kaipaa parsakaalidieettiä tai #fitness- elämää. en tiedä olenko koskaan suoranaisesti sitä kaivannutkaan, ehkä pyrkinyt tuomaan sitä osaksi elämääni. Kuitenkin, kun ikää ja kokemusta tulee lisää niin huomaa että viisauden myötä tulee myös itsensä löytämisen riemu.

Että vaikka lehden kuvassa tai joku fanittamani nainen on #tikis, se ei tarkoita että se olisi oma tavoitteeni. Jopa aina häirinnyt löysä vatsani, minä pidän siitäkin. :D

Tuntuu siltä kuin olisin aivopesty, mutta kuka sellaisen olisi minulle tehnyt?

Uskaltauduin oman tutun mukavuusalueeni ulkopuolelle, mistä löytyikin ratkaisu ongelmaan, jota en tiennyt olevankaan.

Muutokset ovat tekemistasolla pieniä, mutta pään sisällä isoja. Tämä on minulle täydellistä.

Treenatessa on aina hyvä fiilis. En koskaan pety, en vaikka välillä en onnistukaan tai työntötekniikka ei olekaan täydellinen.
Treeneistä lähden aina hyvillä mielin enkä koe pettymystä. Peilistä minua katsoo minä itse. Ihminen jonka tunnen ja josta pidän. Joka millimetristäni.

Jos jätän treenit väliin, kehoni on väsynyt. Suoranaisesti en koe sellaista "mua ei vaan huvita"-fiilistä.

On ihanaa huomata että vihdoinkin sitä tuntee itsensä ja kroppansa tarpeet.

Osaan kuunnella sekä kehoani että mieltäni. Tottakai mielelläni olisi tarpeita ja stressinoireita ilmassa jatkuvasti, ja mielensä rahoittaminen onkin oma juttunsa. Kokoajan joku stressaa ja on kiire ja pitää pitää pitää kokoajan ja suorittaa kauheasti.

Helpotan elämääni käymällä LIDLissä joka sunnuntai, samalla reissulla käyn viereisessä S-marketissa ostamassa riisi- ja kaurajuomaa nuorimmalle (joka on vuoden ollut räkäinen, limainen, yskivä ja aivan kaameen sairas kokoajan) jonka maidoton on kestänyt nyt kolme vkoa ja lima on tiessään.
Imuroin lauantaisin, yleensä vain keskikerroksen.
Ruokia yritetään järkkää edellisiltoina niin ettei oo niin jumalaton kiire töiden jälkeen. Pyykkiä pesen kokoajan, mutta kyllä meillä on kämppä rempallaan suurimman osan aikaa.

Jostain on pakko joustaa ja mennä aidan matalammalta puolen, mikäli haluaa myös olla, elää, katsoa lasten piirustuksia ja juoda kahvia rauhassa.

Mun valveillaoloaika lasten kanssa on noin neljä tuntia päivässä. Oon jotenki aatellu että yritän käyttää sitä aikaa semmoiseen rentoiluun suurimmaksi osaksi, ja siks meillä ei oo kauheen siistiä kokoajan. Mut lapset pääsee harrastuksiinsa, nuorimmainen osaa laulaa, piirtää, puhua, tanssia, rakastaa ulkoilua, leivotaan, jutellaan, luetaan kirjoja, harjoitellaan pottahommia, reenataan itsekin me aikuiset ja tehdään töitä, joista tykätään.

Oon myös pyrkinyt eliminoimaan ihmisiä ja asioita elämästäni, mitkä tuottaa pahaa mieltä ja ressiä. Elämä on muutenkin vajvaista niin en todellakaan halua käyttää vähää aikaani siihen että kuuntelen negatiivisten ihmisten negatiivisia juttuja. Tai että stressaan itse vielä jotain turhia juttuja kuten sitä, miten saisin näillä elintavoilla jonkin x-mallisen vartalon ja mahalöysät pois.
Ketä kiinnostaa? no ei mua ainakaan.

Kovaa treenaaminen on ihanaa. Rakastan haastaa kehoani ja mieltäni. Rakastan rakastaa ja helliä sitä. vaikka jäätelöllä. Tai sitten kovalla kyykkyreenillä. kaikkea sopivasti.
Nyt ja aina.



Ihanaa syksyä, yritän nukkua ensi yönä hiukan paremmin kuin viime yönä, nukkukaa tekin. Haastakaa itteänne, oppikaa uutta, olkaa avoimia, olkaa sopivasti armollisia, olkaa oikeassa paikassa vaativia.

Ja sanokaa ittellenne joka päivä että ootte tosi hyviä just tollasina.


PS: Insta on täynnä kuvia. @annarupu - nimen takaa löytyy.