ensitavoite

ensitavoite

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Pohdintaa fitnesshommista ja lavahommista ja kehonkuvahommista ja kaikista hommista

Huomenta!

Kelloja siirrettiin tunti taaksepäin ja kappas, kello oli kuusi kun heräsin. Ajattelin kokeilla, miltä tuntuu kirjoittaa blogia, toista kertaa tällä viikolla.

Treenejä ei ole, olen tehnyt kuusipäiväisen viikon töissä, tänään saatan salille mennäkin, illalla.
Eli omista treeneistä ei ole mitää kerrottavaa, mutta ehkä saan aikaiseksi sanoa jotain muuta.

Olen viettänyt viikon niin työntouhussa, että melkein missasin kuuman perunan somessa, tarkemmin sanottuna tämä.
Ootteko lukeneet? Teksti on saanut kuulemma ihan äärettömän massiivisen lukijakunnan, itse törmäsin tekstiin eilen vähän niinkuin sattumalta. Itse seuraan kyllä Instassa Umppua, mutta blogia en ole juuri lukenut. Instan kautta en edes tiennyt, että hän on muutamissa kisoissa käynyt, seuraan häntä muista syistä.

Jäin pohtimaan tätä. On tosi hyvä, että tämmösiä kirjoitetaan, ja näkisin mielelläni enemmänkin kuvia kisa-aamun kunnosta, ennen glamouria.
Kuten olen aiemminkin sanonut, mua ei kisalavalle saa. En halua uurastaa dieetin kanssa yhden päivän vuoksi, vaikka se olisi kyllä kiehtovaa nähdä, miltä näyttäisin. Toki, voisin tehdä sen, ilman kisalavaa, ihan vaan omaksi huvikseni. Joku oli kommentoinut, että miksi sitä mennään sitten kisalavalle, jos kerran itsensä vuoksi treenataan. Niin no, miksi mennään hevosen kanssa esteratsastuskilpailuihin, miksi juostaan kilpaa kansainvälisissä kisoissa, miksi hypätään pituutta, miksi pelataan ammatikseen jääkiekkoa…onhan noita. Kun harrastetaan, tarvitaan haasteita, sitä varten kai kisalavatkin ovat. Testataan omaa osaamista ja taitoa ja saavutuksia. Kilpaurheilu on sitä. Tässä lajissa on vaan se ero, että katse kohdistuu omaan kroppaan ja oma keho on se suoritus, oman kehon ulkoiset puitteet ovat se saavutus ja kertovat kehon tasosta. Toki se varmasti joistakin ihmisistä vaikttaa itsekkäältä ja itserakkaalta, niin minäkin joskus mietin, ennenkuin lajiin syvemmin perehdyin.
Syy, miksi tartuin juuri Umpun tekstiin, oli toki sen saama suosio, koska muuten en siihen olisi törmännyt. Nora Yrjölä on aktiivisesti pauhannut fitnessin negatiivisista puolista, mutten ole jaksanut niistä muuta kuin ärsyyntyä, koska tapansa puhua saa minulla karvat pystyyn.
Tää oli mun mielestä jotenkin tosi rauhallisesti kirjoitettu.
Ja ne kuvat.
Ne on tosi tärkeitä, koska noissakin kuvissa, ei ikinä tajuaisi miltä kisa-aamuna näytetään, jos katsoo vain lavakuvia.
Onhan nainen ihan tosi riutuneen näköinen. Surullista, mutta toisaalta, se on lajin juttuja. Ei voi myöskään tietää, kuinka hyvältä tai huonolta homma tuntuu, jos ei sitä ole itse koskaan tehnyt. Niinkuin esimerkiksi minä en ole.

Mä en tunne ketään kisalavalla ollutta niin hyvin, että voisin kertoa, miltä ne näyttää kisa-aamuna tai kaksi päivää ennen kisoja. Miten ne jaksaa, käyttäytyy tai nukkuu. En myöskään tiedä kilpirauhasongelmista.
Mutta eräskin hyvä internettituttava, tekin tiijätte, Eve, oli ekoissa kisoissaan nyt syksyllä. Hän kertoi tosi avoimesti hyvistä ja huonoista puolista, ja vaikka kuinka söi parsaa, kroppa ei ihan pelannut siten kuin piti, ja kirkkaimmat kruunut jäivät saamatta. Toinen, Jerita, on kanssa semmoinen, jota paljon seuraan. Mimmi on kolunnut kisalavoja ja omaa sellaisen mylläkkätaustan sairaushistoriassaan, että nostan hattua, kuinka upealta nainen näyttää, joka päivä. Kuinka treenaa ja syö ja muokkaa itseään.
Jeritan näin ensi kertaa lavalla vuosi sitten, elokuussa 2013. Oulussa oli karsinnat, ja viimeisillään raskaana kävin kattomassa. Mimmi oli biksukisoissa, ja me ei tietenkään Miehen, joka meillä asuu, kanssa tiedetty tuon taivaallista kriteereistä, joiden mukaan pisteitä jaetaan. Me vaan fanitettiin sitä keltabikinistä kisaajaa. Myöhemmin, suht nopeesti, etsin kyseisen henkilön ja tajusin et sillä on blogi ja loppu on historiikkia.

Sitten on mun vuoden takainen ruokapoliisini ja salini Classic gymin omistaja, MK. Sillä ei oo blogia eikä sitä löydä juuri netistäkään mutta google löytää kisakuvia tottakai. Upee tyyppi. Koskaan en ole kuullut hänen valittavan ruuista tai dieetistä tai massakaudesta. Siinä on esimerkillinen kisaaja, ja ehkä siksi mullakin on niin "vääristynyt" kuva lajista. Kun ensimmäinen, jonka kanssa kisahommia oon enempi katellu, on ihminen joka hengittää fitnesstä, jos niin voi sanoa. Olisi hienoa, että kisaajat oikeesti kokisivat homman sellaiseksi, kuin hän. Tai no, enhän minä tiedä mitä pään sisällä liikkuu mutta koskaan en oo kuullu mitään negaa touhusta hänen suustaan.
Jos haluaa kisata, pitää ja voi. Mutta jotain kieroahan hommassa on oltava, kun bikinilavalle kapusi satoja tyttöjä tämän syksyn karsinnoissa. Osa oli varmasti kovasti treenanneita ja osa vähän vähemmän, kun bikinin kriteerit ei kuitenkaan oo pelkästään että piksut ja tissit ja pylly, vaan pitää tosissaan oikeesti treenaakin.
En muuten tiedä, miksi aloin puhua bikinistä, kun tykkään enemmän katsoa bf-kisaajia. :D
Joka tapauksessa. On tosi hyvä, että puhutaan lajin kuin lajin negatiivisistakin puolista, mutta ei kenenkään ole pakko harrastaa sitä, mikä ei itsestä tunnu hyvältä.
Mulla on tytär, se täyttää puolen vuoden päästä seitsemän. Sillä on vaalea pitkä tukka ja se tykkää keikistellä helyissä ja mekoissa.
Mä en haluaisi, että hän kasvaisi samaan kurimukseen kuin minä. Mä en ole koskaan kokenut olevani kaunis, hyvävartaloinen tai oikeanlainen ylipäänsä. Mä olin nuorena, ihan lapsena jo, pidempi kuin muut, muodokkaampi kuin muut. Halusin olla kuin mun 155cm pitkä paras ystäväni, taskukokoinen ja söpö. Mutta munsta kasvoi lanteikas ja rintava (kyllä, olin sitäkin joskus) 170 senttinen nainen.
Ja sit mulla oli iso jalka. No ei oo, se on 38-39 mutta siis isohan se on jos vertaa 155 senttisen kolmevitoseen.
Mä en oo koskaan tykänny itsestäni. Kun sain ensimmäisen lapseni, laihdutin raskauskilojen mukana muutakin, ja painoin jopa 59kiloa jossain vaiheessa. Mutta, kun laihdutin vaakalukemia, en eri kehonkoostumuksia, niin tulos ei tietenkään ollut toivotunlainen. Posket lommolla, mutta "ylimääräistä" oli.
Vasta salitreenin myötä mä aloin hyväksyä itseäni.
Merkittävää.
Mutta mä olin silloin jo lähemmäs kolmekymppinen, kun salitreenin aloitin. (no, 2008 vuonna olin 26v.) Mitä, jos mun tytär joutuu kamppailemaan samanlaisten fiiliksien kanssa? ja mä jouduin kamppailemaan kuitenkin "vain" laihuuden kanssa. Ja toki sen tosiasian, etten saanut millään poikamaista lantiota (mies, joka meillä asuu, on siitä kyllä todella iloinen) vaikka kuinka toivoin.
Tyttäreni kasvaa, ja toki molemmat poikanikin, maailmaan, jossa naisen olisi hyvä näyttää siltä ja tältä. Onneksi naisen malli, jonka saavat minusta, on sopivan epätäydellisen hyvä. Tissit roikkuu ja ylimääräistä on, mutta käyn salilla ja harrastan liikuntaa ja pyrin terveisiin elintapoihin vaikka karkki onkin IHANAA! Mietin, että jos tekisin vaikka näillä mun kansallispuvun taskuilleni, joita rinnoiksikin kutsutaan, jotakin, niin mitä se mahtais kertoa mun lapsille? Toki se, että itsestä tuntuu hyvältä, on pääasia, ja varmasti tuossakin tilanteessa asian voisi selittää isommalle lapselle jotenkin. En siis tuomitse, pohdin vain itse.
Hyvä olo tulee sisältä päin. Toivoisin, että he ja ne kaikki sadat ja tuhannet ja varmaan kohta sadat tuhannet tytöt kasvuiässä ja ne pojat kans, kasvaisivat siihen, että kilpailut ovat kilpailuja, ei meistä kaikista tule pikajuoksijoitakaan maailman huipulle, ei siis bikini fitness- ammattilaisiakaan. Ja vaikka treenattas kovaa, ei meille kasva viiksiä (miehille toki voi kasvaa) eikä aleta heti näyttää miehiltä (moni mies saattaa kyllä miehistyä ulkoisesti jos alkaa treenaamaan) .

Mä tykkään siitä, että meillä on myös näitä kehonrakennuskisoja. Mä en vaan tykkää, että monet kisaajat kokee sen niin negatiivisena. Siis se on surullista. Olis kiva että tykkäis siitä mitä tekee.
On hyvä että negatiivisistakin puolista puhutaan ääneen, ja tosiaan niitä kisa-aamun kuvia olis hienoa nähä lisää, tukka sekasin ja ilman meikkiä ilman lavasäteilyä ja poseerausta. Ihan siis mielenkiinnosta itsekin haluaisin nähdä, mutta myös siksi, että tulis sitä todellisuutta verkkokalvoille. Ettei kaikki ole kultaa, mikä kimaltaa. Ettei se lavapylly ole kuin siellä lavalla, ettei se kroppa näytä ihan siltä niinkuin oikeasti.
Monet ei sitä tajua.
Ja suosittelen myös, että jos dieetti ei suju, ei tunnu kivalta, itkettää ja ei saa nukuttua, tulee kaikenlaisia kurjia juttuja, niin oikeesti, lopeta. Se ei tee sinusta parempaa tai huonompaa. Kenenkään silmissä. Ja kun kyse on omasta kehosta, niin jos se leikkaa kiinni, SINÄ joudut itse elämään sen kropan kanssa. En usko, että se on sen arvoista. En tiijä, en oo kokenu, mutta jos se ei oo kivaa, ei sitä kannata tehdä.
Mut jos sä tykkäät, ja koskaan mikään ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista, niin tee ihmeessä! Nauti siitä tekemisestäsi. Perus elämässäkin on vastoinkäymisiä ja huonoja päiviä, ei se tee elämästä itsessään huonoa.


Tähän törmäsin kans yks päivä. Tätäkin jäin miettimään.
Tiedän, että oma silmä on sillä lailla jo "vääristnyt", että huomaan katsovani monesti ihmisiä sillä silmällä, treenaako ne vai ei. Ja jos treenaa, niin juokseeko ne, käykö salilla, crossfittaako vai onko ne vaikka luistelijoita.

Mä arvostan liikunnan harrastamista ylipäänsä. Ei sen tarvi olla sama laji kuin mulla, joskus mäkin haluaisin olla innostunut jostain muusta kuin salitreenistä. :D
Mitä mä haluan olla, kysyin Monna.
Mä en enää tiedä.

Nuorena mä halusin olla hoikka, lanteeton, laiha jopa. En kuitenkaan koskaan tekemällä tehnyt sen eteen mitään, haaveilin vain.
Aikuisena mä halusin olla kans hoikka, sitte sporttinen, sitten timmi ja kiinteä, sitten jo vähän ehkä lihaksikaskin.

Entä nyt?
Mä en tiedä.
Kun tää mun taapero syntyi, mä halusin saada painon pois, sen kaiken ylimääräisen siis. Kun sitä oli, kuten hyvin muistatte kuvista. Mä halusin saada vatsalihakset (siis oikeestihan kaikilla on vatsalihakset. toisilla ne näkyy ja toisilla ei.) ja olkapäät ja pyllyn ja ja ja…
Söin parsaa. Periaatteessa se meni ihan hyvin, mut sit mä pääsin painoon, jota havittelin, ja ruokavalio jäi. Ihan hyvä kyllä, ja oon eleleskellyt tässä nyt puolisen vuotta ihan "tuuliajolla" syömisten kanssa. Välillä hyvin välillä huonosti. Välillä stressaten, välillä "go with the flow"-asenteella.
Jos treenit ei oo sujunu tai ovat jääneet vähälle (kuten tällä viikolla nolla kertaa) , peilistä katsoo kymmenen kiloa lihonnut tankki, ja kun meen salille, ne kymmenen mielikuvituskiloa ovat sulaneet.

Mä aloitin toukokuussa trainer4youn personal trainer-putken. Fiilis oli aikalailla tämä:

tai

Mutta sitten aika kului ja koulutusputki eteni, ja minäkin avasin silmiäni.
Ehkä bodibodi ei olekaan se ainut tapa tehdä asioita, itsekään.
En mä ollut koskaan perehtynyt asioihin ihan siten, kuin meillä koulussa opetettiin. Mulla on, oikeasti, ollu tosi suppee katsantakanta. Ei sillä, siinä ei ole mitään vikaa, mutta pohdin, että miksi mä kiusaan itseäni ajattelemalla että vain parsa ja riisi ovat oikeita, ja että pitää näyttää siltä ja tältä, jos en kuitenkaan ole valmis tekemään niin paljon asioita, että näyttäisin siltä tai tältä?
Että ehkä mun tavoitteet ovat jossain muualla, koska en ole valmis tekemään asioita siten, kuin se tavoite vaatisi.
Toinen asia, johon heräsin oikeasti, oli se, että ei sen tarvitse olla pelkkää pintaa, mitä sieltä salilta saa. Siis oikeastihan mä rakastan treeniä, sitä treenin aikaista tuskaa ja poltetta ja hikeä ja ähinää ja puhinaa ja onnistumista ja kaikkea.
Mutta siis mun treenihän on ollu aina sitä että no no, onko hauis isompi ku eilen, joko selässä näkyy v-malli selvemmin etc.

Oon oppinu, ja se on tärkeää. On hyvä myöntää, että ok, ehkä mun ajatusmaailma oli vähän suppee, ehkä mä voin laajentaa tietämystäni ja hyväksyä monenlaisia asioita, vaikken välttämättä itse siten haluakaan toimia.
Myönnän, että olen kasvanut koulutusputken myötä, ja oikeasti uskon, että paremmaksi. Vaikken kaikkea allekirjoitakaan, niin on oikeasti kiva kuulla ja oppia uusia juttuja.

Monna kysyi, miltä mä haluun näyttää. Oon jo pidemmän aikaa kaivannut salitreenille, niin paljon kuin sitä rakastankin, haasteita. jotain erilaista. jotain kelkantyöntöä. Jotain, missä saisin mitata onnistumista jotenkin muuten, kuin peilistä tai raudan määrästä tangossa. En ole vielä keksinyt, mutta jotain toiminnallisen treenin suuntaan se varmaan kallistuu.
Miltä mä haluun näyttää? No mä haluisin pyöreet ja mageet olkapäät ja vatsalihakset näkyviin ja lihaksikkaat reidet ja pyöreen hanurin ja ja ja..
Mut sit taas.
Mä haluun tehä mun uutta ihanaa jeejee-työtäni täydellä sydämellä ja sata lasissa. Sen lisäksi mä haluun olla paras äiti mun lapsille. Sit mä haluun joskus ehtii leipomaan ja lukemaan kirjoja, tapaamaan mun ystäviä, pitämään kodin siistinä, olemaan hyvä vaimo(tämä toki tarkoittaa että mies joka meillä asuu, on myös hyvä mies, en mä muuten..) ja haluan katsoa aamulla peiliin siten, että rakastan sitä mitä nään.
Mä en halua stressata turhista.

Mun arki muuttuu tän työssäkäynnin myötä tosi paljon. Se muuttuu kaikilla, mutta mä puhun nyt itsestäni (terkkuja vaan lasu-ilmon tekijälle että joo, mä kyllä mietin mun lapsiakin vaikken sitä tähän nyt juuri pura..) ja siitä, mitä tapahtuu mulle.

Mä käyn 8h/pvässä töissä, niinku moni muukin käy. Mä käyn vuorotöissä, kuten moni muukin. Mun mieskin tekee iltaa, ja sit mulla on kolme lasta, joista yhden tarha menee viideltä kiinni.
Haasteellista? joo-o, näin on.
Mun mies harrastaa kans. Ja mäki.
Joskus pitää olla kotonakin.
Mä oon luvannut itselleni, että mun keho saa 3 treeniä viikossa. kolmijakoisen ohjelman. jokanen treeni saa aikaa tunnin. Mä pystyn tähän.

Mutta mun täytyy oikeesti keskittyä treeniin, siihen, miltä se tuntuu ja missä tuntuu. Koska enempää mä en voi itselleni antaa, kuin sen kolme tuntia viikossa. Se on hyvä määrä, ja jos tohon saa vielä kunnolla ulkoiluakin päälle, niin hyvä. Lapsetkin harrastaa.
Ja sit mun pitäs käydä joskus Raahessa anoppilassa. Ehkä mä en käy.

Mun uus työ. Se auttaa mua kanssa tän kaiken keskellä. Se liittyy kans terveyteen ja hyvinvointiin, ja mä tuun oppimaan siinä paljon myös siitä, mitä mä voin tehdä toisin, kuin tähän asti. Ei niinkään treenissä, mutta muussa kehonhuollossa.
Mähän oon pyöritelly näitä asioita päässäni jo aiemmin, mutta nyt mulle tuli työn puolesta mahdollisuus päästä oppimaan näistä asioista lisää.

Mä haluun näyttää hyvältä, sehän on selvä, kaikki varmaan haluaa. Mut mä en haluu stressaa siitä, että mun nelijakosesta ohjelmasta yks treeni on vielä käymättä, on sunnuntai-ilta kello seitsemän ja tytölle pitäs lukee iltasatu. Mä en haluu että mä joudun syyllistymään mun treenistä, mä en haluu et se luo mulle paineita. Treenin tulee olla iloa ja hyvää oloa.
Se on _mun_ juttu, mun oma. Mä rakastan sitä, ja se rakastaa mua.
Oon aatellu, että jos en heti saakaan olkapäihin lisää muotoa, en kuole siihen, koska musta TUNTUU hyvältä.

Musta tuntuu muutenkin, että mä alan pikkuhiljaa tuntea itseäni.
Että mä alan löytää itseni.

Onkohan tää ikäkriisi? täytän tammikuussa kolkytkolme.
Ja nyt musta tuntuu ehkä ekaa kertaa ikinä siltä, että mikään ei voi nyt mennä vikaan. Että kaikki on nyt just niin hyvin kuin olla voi.

(paitsi ehkä mä haluaisin muuttaa.)

(siis silleen että mun koko perhe muuttais siis mun kans.)

Sorry pitkästä ja kaaottisesta postauksesta. Yritin kirjoittaa järkevästi ennenkuin koko maailma herää.

Pointti on se, että pyrin syömään hyvin, tuntematta syyllisyysttä herkuista, treenaamaan siten että se on progressiivista ja näkyy myös kehossa mutta että se _TUNTUU HYVÄLTÄ_ eikä tuota mulle stressiä.
Ei mun tarvi näyttää Tawna Eubanksilta.
Mun tarttee näyttää just multa.

Ja ei, en herännyt tähän Monnan tekstin kautta, En Umpun. Tulivat vaan jotenkin sopivaan saumaan ja sain jotain muutakin kuin vain oman pohdintani tähän kuvattomaan postaukseeni.

Kivaa sunnuntaita, mä meen tänään laittaan uudet kynnet, kuvaa varmaan instassa iltapäivällä. nikkihän oli annarupu.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Nopeasti kuukauden tapahtumat

En oo blogannu taaskaan. Elämä on niin hullunmyllyä vaikkei ookaan, etten vaan oo saanu avatuksi tätä. Ja kun aikaa kuluu, ei vaan enää tiedä, mistä aloittaa.

Olen ajatellut jo sulkea koko blogin. Sitten taas mietin, millaisen matkan olen tehnyt, enkä voi. Toivoisin, että joku muukin, joka jossain pohtii, voiko tästä tulla mitään, lukisi ja huomaisi että voi tulla.
Katsoisi vaikka kuvakollaaseja, joita oon tehnyt, kuvia matkan varrelta.

syy, miksi alloitin blogin reipas vuosi sitten, oli se, että saisin jakaa fiiliksiäni raskauskilojen pudottamisen kanssa.
Nyt matka on jo muuttunut, kun raskauskilot olivat ja menivät. Nyt tää on vaan tämmöstä #selfie #belfie #salinpeili kuvahommaa. Ja vähän muuta.


Kokeillaan, saisinko kerrottua mitään.


Mun polvet kipeytyi. Treeni kulki tosi hyvin, mutta polvet sanoi poks. Oletettavasti siis siksi, että etukyykkyyn pamahti vkon sisään monta kymmentä kiloa lisää painoa (sarjapainoennätys 250kg) ja kroppa ei ehtinyt mukaan. Innostuin vissiin liikaa omista voimistani. Ei siinä muu auttanut kuin panna koivet lepoon. Ja ne sitten lepäsivätkin kolme vkoa.
Sunnuntaina kävin testaamassa. Etukyykyssä menin rauhallisesti, kymmenen toiston sarjoja kuus ja painoa vaan 110kg. Muutoin treeni sujui ihan kivasti, ja sain kyllä paikat kipeiksi, mutta se nyt ei olis varmaan paljoa vaatinutkaan, kun oli lepoa noinkin pitkään. :D


Belfieissä on vielä harjoittelua. :D

Treenikuvia ja elämästä löytyy siis kuvia jatkuvasti instasta nimellä annarupu, sinne tulee päiviteltyä tiuhaan, ja sieltä voi lisää käydä kurkkimassa. :D

Treenannut olen koko ajan, vaikkakin jalkapassausviikot saivatkin aikaan sen, että muutkin treenit vedettiin eri tavalla. Oli volyymityyppistä (monta sajaa, 12 toistoo, pienestä suurempaan painoja) ja sitten käytiin miehen, joka meillä asuu, kanssa kans jumpalla, kun mun äiti oli täällä kylässä.
Käytiin kurkkimassa mun uutta työpaikkaa, joka nousee Oulun Ritaharjuun Ideaparkin muodossa.

Oon käyny teatterissa ja syömässä, ollaan oltu siis kaksin monta kertaa muutama vko sitten, kun oli tosiaan se mun äiti täällä. Oli kyllä mahtavaa tehdä kaksin asioita, tätä jokainen pariskunta tarvitsee. :)


Treenailin tuossa muutaman vkon Oulun FigureFitClubilla, kun mies, joka meillä asuu, meni sinne töihin.

Mut kokoajan kelailin että mitäköhän Classicille.. Olin sen kolme vkoa sieltä poissa, ja kun menin yks päivä, niin olihan se ihan superkivaa! Sinne sitä vaan kotiutuu. Toki mun täytyy miettiä sitäkin, että toi mun uus työpaikka (josta kohta lisää) on siinä Easyfitin kanssa samassa raknnuksesssa, että ehkä olisi kätevintä jos kävis siellä. Ehkä mun täytyy pitää kahta salikorttia, vaikka kalliiksihan se tulee, siitäkin huolimatta, että molemmat salit ovat edukkaimmasta päästä kuukausihinnaltaan. :)


Laittelin tuossa muutama vko sitten työhakemuksen. Sitten parin päivän kuluttua mulla soi puhelin, ja sitten oli työhaastattelu. Kokeilin vaatteita kotona:
Menin haastatteluun ja sitten mulla soi parin päivän kuluttua puhelin.
Mut valittiin 80 ihmisen joukosta.
Esimiestehtäviin.
Tein niin suuren vaikutuksen. :)
Nyt on sitten kuuhattu työmaalla, haastateltu työntekijäehdokkaita, tsekkailtu tilauslistoja ja kohta tsekataan kassajärjestelmät ja asetellaan tuotteita hyllyyn ja tehdään paljon töitä ja odotetaan avajaisviikonlopun hässäkkää.

Ai niin!
Mun pitää siirtää mun pt-opiskeluista tulevaisuuteen. Tässä kun puuhaan, valmistuisin tammikuussa. Mutta sattuu käymään siten, että mulla olisi lähijaksoja just avajaisten aikaan ja sitte marras-joulukuun vaihteessa, ja mä en edes haaveile pääseväni niihin. Mun jaksot siis ovat tammi-helmi- ja maaliskuussa, kun tilanne duunissa on jo vähän stabiilimpi ja mä voin olla pe la välillä pois.

Olen tätä surrut ihan hirveästi, mua harmittaa ja oon yrittäny miettiä mitä vaan vaihtoehtoja, mutta ei niitä ole. Nyt täytyy vaan malttaa.

Koulua varten täytyy tehdä ns harjoitusasiakkuus, joka raportoidaan. Mulla on asiakas, joka on aktiinen jumppari ollut aina, nyt hänet on pantu kolmijakoisella salille ja ruokavalio pitää saattaa kuntoon, koska hänen ruokaympyränsä on battery. Taisin hänestä taannoin jo kertoakin?
Tyyppi on ihan mielettömän hyvin treenannut, jaksaa painaa ja tykkää kovasti. Kertoi käyneensä pumpissa pari päivää sitten, eikä koe kaivanneensa. Mun piti liittää tähän hänen lauselmiaan ja palautteitaan, mutta nyt en jouda kaivaa niitä. Vapaasti yksi : "tiesin sun olevan hyvä, mutta että noin hyvä! Tällä jaksaa taas painaa tätä arkea."

Ja edelleenki teen saliohjelmia tilauksesta, yksilöllisesti, ja myös saliohjauksia. Toki nyt aikaa on niukemmin, mutta muutama mahtuu aina mukaan. Ota yhteyttä vaikka yhteydenottolomakkeella tai suoraan sähköpostiini joka löytyy oikealta, niin katsotaan mitä voidaan tehdä. :)

Muussa tapauksessa, trvetuloa 31.10 klo 10:00 Ritaharjuun Ideaparkin avajaisiin ja sinne liiketilaan Hennes&Mauritzin viereen. Siellä sinua palvelemme minä, myymälävastaava sekä iloiset myyjätyäremme. :)
Ai mikä se on?
No tule katsomaan. ;)


P.S: Mies, joka meillä asuu, löytyy muuten jälleen Easyfit Ritaharjun tiloista. Mikäli siis mietit, miten pääsisit sen valmennukseen. Sillä täyttyy kalenteri kovaa vauhtia, mutta jos olet nopea, ehdit vielä mukaan. valmentajasi ät gmail.com on osoite, tai suoraan easyfitin sähköpostiin. Käy myös kurkkaamassa Valmentajasi Marko Vähäkangas Facebookissa.
Tämä on maksdettu mainos. Hän ei vain vielä tiedä sitä. Saa imuroida pari kertaa tästä hyvästä.