Otti kuulaan, hartiat oli jumissa, lihaksia särki, venyttelyjä liian vähän taustalla, liian vähän unta ja ruokaa, liian vähän omaa aikaa itsekseen jajaja..
Pääsin kumminkin lähtemään sinne salille ja siellähän se maailma kirkastui. Ai että mä sitten vaan raaakaaastaaaan käydä salilla. Pystypunnerrus käsipainoilla, viparit sivuille ja eteen, takaolkapäät taljassa, ojentajat taljassa pari liikettä ja käsipainolla. Vatsalihaksia yritin taas, mutta kyllä mä tarvisin jonkun karjumaan siihen viereen, koska mä-vaan-lopetan-kesken. Eli teen kunnes saan poltteen mutta sieltä mukavuusalueelta (ah mikä sana!!) pitäis vaan päästä pois, eli tehä vielä ne pari-kolme toistoo niin että itku meinaa päästä. Mutta, en vaan tee. Ku se on kato niinq extiä tylsää.
Eilen oli palkkaritkin mukana ja elämä hymyili. Tuntu että sain ihan tuntumanki olkapäihin kunnolla, ja tein vielä loppuun pienet pumppaukset pystypunnerruslaitteessa. On se aika kiva, pitäs kokeilla sitä ens kerralla, siis vaihtaa käsipainopystärit siihen välillä. Ainaki kerran. Ainaki ens kerralla.
Ruokailuthan mulla on edelleen ihan huonosti. En kuitenkaan vaan JAKSA tai EHDI sitä kauheasti miettimään. Kanaa syön, puurot aamulla ja lounaan niinku pitää ja välipalatki on pääsääntösesti rahkaa plus jotain sen kaverina. Nyt oon rakastunu siihen ananakseen. ja siihen riittää pelkkä ananas, ei siis tarvi ottaa mehuja mukaan.
Mutta jostain syystä mä mätän myös kaikkea paskaa sisääni. Kai se liittyy siihen että "nyt mä voin ku oon laihtunut" ja niinhän mä voinkin. Ennen mä elin aina näin. Ei mun paino nouse siitä, että syön vähän suklaata ja lakua ja jäätelöä ja ja ja joka päivä. Ei nouse, mä tiedän sen, muttakun nyt ei oo enää kyse pelkästään SIITÄ, vaan myös siitä että sen suusta työnnettävän tavaran pitäs olla semmosta, mikä tuottaa kroppaan sekä hyvää OLOA että lihaksille jotaki ravintoa.
Mä oon sillai onnellisessa asemassa, että voin siis syödä herkkuja joka päivä, eikä se vaikuta mun painoon mitenkään. Siksi kai siitä tavasta onkin niin paha päästä eroon, vaikka valiolla se onnistuikin. Kun siitä ei ole mitään "näkyvää" haittaa mun vaakalukemalle. Toki varmaan se kaikki paska varastoituu sitte mun lantiolle ja perseeseen ikiläskiksi, ja vie tilaa lihakselta. Mutta kato ku VAAKA ei kerro sitä.
Pitäs vaan päättää olla syömättä, mutta kun ei laihduta, niin ei oo sitte niin tarvetta vissii miettiä. Ja kun en oo mikään kehonrakentaja siinä mielessä, että olisin tottunu miettii näitä asioita sillai että massaalihastavähänrasvaamutlihasta-ajatuksella. Pitäisi siis vaan PÄÄTTÄÄ syödä järkevästi. Huoh. Miksi se tuottaa näin suurta ongelmaa, kun ei ole tavoitetta? kun laihdutin, syöminen oli ihan ok.
Syömisestä muuten puheenollen, tänään en syönytpuuroa vaan maustamatonta jugua ja mysliä. Johtui tästä kuvaparista:
Ruuasta. Mä oon tavallaan jo tosi kyllästynyt puhumaankin siitä, koska puhua voi vaikka maailman tappiin asti, mutta teot ratkaisee. Miksi on niin vaikea syödä hyvin, jos ei ole koko ikäänsä syönyt siten, ja sillä ei suoraan ole vaikutusta? Siis tottakai, lihas varmaan alakas näkkyy ja vyötärö kiristyy ym ym mutta kun mä en oo fitnessbabe. Ku mä oon äiti jolla on kolme kertaa synnyttäneen mahanahka ja tissit. ei munsta mitään fitnesskissaa tehdä vaikka haluttaski. En tiä, kyllähän MÄ ITSE voisin syyä mitä vaan, käydä vaikka sen kaks krt päivässä reenaamassa etc mutta vaikka kuka sanois tekosyyksi, niin on kolmen lapsen käytännössä yhoilu aika aikaa vievää. emmätiä. Niin, että kun mä en tavallansa VOI tavoitella mitään babe-kuntoa, mulla alkaa tukka lähtä päästä jos alan ressaamaan just nyt kaikkea, kun tuntuu että tässon kauheesti tätä kaikkea(vaikka viime aikoina olenkin kuullut, että kotiäitiys on ihan pala kakkua. NO EI OLE. ) niin alapa tässä sitte suunnitella jotaki elämää mullistavia juttuja.
Miten tää muuten nyt taas tähän meni. Mä aloin taas puhua jostain muusta mistä piti. No siis, kun ei mun tavoitteet välttämättä oo yhtä kunnianhimosia kun jollain muulla. Siksi kai se ruuan merkitys on suurimman osan päivää tosi vähäinen. Sit ku mä meen salille tai istun koneella tässä lukemassa kaikkien ihanien fitnessmuijjien blogeja tai puolivalkun kans juttelen tai tai tai niin sitte mä taas havahdun että niin, vois kai sitä vähän enempi miettiä.
Mut jotenki en vaan ehdi kautta jaksa.
Samanlainen laiskamato ja saamaton vätyshän mä olen kuin nekin, jotka valittaa ettei voi laihduttaa ku sitä ja tätä. Samanlaisia tekosyitä kai mäki keksin tässä.
Pitäskö mulla olla kunnianhimoisia tavoitteita? mitä ne vois olla ihmisellä, joka on kyllä reenannu vuosia, mutta joka ei oo kauheen tavoitteellisesti reenannu vuosia? ihminen, joka on synnyttäny vajaa 7kk sitten? en mä edes tiedä, mitä tavoitteita mulla vois olla, paitsi saada vinopenkistä niin ja niin paljon ylös juhannukseen mennessä kuten puolivalkun kanssa juteltiin. Mun pitäs senki kans sopia lisätreeneistä kyllä. Mä tarvisin jotain.. käytän nyt sanaa konkreettista vaikkei se tähän sovi. Tarvin jotain selkeämpää. Mä siis tykkään vemputtaa salilla, ja tykkään tehä sitä vaikken tavoittelisi kuin vaan hyvää sisäistä boogieta. Mutta jotta saisin ton safkan mukaan, tarvisin jotaki… Selkeetä. Niinku marraskuussa, että nyt pittää pudottaa painua.
Ja oikeesti, ei mun pakki edes kestä niitä herkkuja. Tulen tosi kipeeksi. Ja huomaan itsessäni niitä samoja "en kehtaa olla ottamatta kun tarjotaan vaikken mun ees tee mieli"-fiiliksiä kuin aiemmassa elämässänikin. Ruokavaliolla ollessa mun kaikki läheiset tiesi, ystävät ei tuputtanu koskaan mitään muuta ku kahvia kyläillessä ja se oli tosi vapauttavaa. Ettei kukaan vaatinu multa mitään syömisen suhteen. Kiitos siis kaikki ystävät jos tätä luette ja läheiset kans. Se oli tosi iso juttu.
Nyt kun mulla ei oo, tulee syötyä sitä pullaakin, vaikken ees siitä tykkää. Mutta "miksi ei"-ajatus on päällimmäinen, kun se ei kerran vaakassa näy.
Tajuaakohan tästä mitään kukaan?
En tiijä.
Mulla on välipäivä tänään, huomenna selkätreeni. Treeniä mä rakastan, ja se kai se on kuitenkin se iiiihan pääasia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
heräsikö ajatus? jaa se kanssani!