ensitavoite

ensitavoite

lauantai 5. lokakuuta 2013

Tekosyistä tekoihin

Eilen kävi FB kuumana. Satuin tuon itseinhoni postaamaan myös sinne, ja aihe herätti kuumiakin tunteita. Vähän leimahteli, osalla enemmän osalla vähemmän mutta vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen.
Aattelin ensten että en ota koko asiaa täällä puheeksi, mutta sitten tajusin että sehän onkin aika hyvä aihe.
Siinä sitä sitten pohdittiin sekä tämän vasta synnyttäneen ystävättären kanssa että myöskin miehen, joka meillä asuu, kanssa tätä asiaa. Jäin pyörittelemään mielipiteitä joita äidin liikunta/laihdtus/oma aika herättää. Minä oon aina ollut itsekäs. Ja olen paljon parempi äiti, ystävä, työtoveri, puoliso, kun teen jotain itsekästä. En tarvitse sitä rälläämistä tähän, pelkkä ajatus persekännien vetämisestä tuottaa yrjöreflat kurkkuun. Mutta Mulle itselle on tärkeää se, miltä näytän ja miltä tunnun. Ja mikäpä sen parempaa kuin ottaa se oma aika liikunnan parissa, kun hyöty on moninkertainen verraten vaikka siihen rillutteluun. En myöskään tykkää olla kauaa pois kotoa. Mä tykkään viettää aikaa mun lasten kanssa ja kotona. Ja tietty sen miehen kanssa kans. Pari tuntia salilla, ystävän kanssa lenkillä tms piristää kummasti ja se mies, joka meillä asuu, sanookin että mä oon parempi ihminen sen jälkeen.
Totta.
Ja minä itsekin pidän itsestäni enemmän.
Tottakai tajuan ettei se, että oon tässä nyt 2 vkoa käyny salilla ns säännöllisesti ja päässyt takas elämään kiinni, ole saanut mitään muuta aikaan kuin hyvän olon omassa päässä. eihän se NÄY vielä mihinkään. Mutta kun tulee itseinhopuuska, joita tulee, niin just ne BUUSTAA mua eteenpäin tässä mun broggiksessa. Ja se on tärkeintä. Mulle oli myös tärkeää tuoda tässäkin blogissa julki ne negafiilarit. Koska ei KOKOAJAN voi olla tosi magee euforia päällä. Tottakai vituttaa kun tietää että kehitys on hidasta ja vielä keskivartalon kohdalta sellaista että se vie vielä oman aikansa eri tavalla. Toi vatsan palautuminen. Mikä sekin pelottaa mua, että mitä jos se ei enää tän ikäsenä ja kolmannen jälkeen ennää vettäydykään samalla lailla. Mutta kaipa se vettäytyy. Uskon siihen. :D
Kun mä sanon että voi vittu mikä lehmä olen, se puskee mua salille. Tyytyväisyys tappaa kehityksen, sanoi joku. Kuulin sen mieheltä, joka meillä asuu.
Jos oon tyytyväinen siihen miltä näytän, ok. Mutta jos en niin mä teen sille jotakin. Minä itse en halua kehittää tekosyitä. Minä itse haluan vuoden päästä olla paremmassa kunnossa kuin vuosi sitten. Jos joku muu ei saa sitä aikaan, se on mulle ihan ok. Mutta mä haluan että muillekin on ok jos MÄ HALUAN näyttää eriltä. Mä en halua puhua raskauskiloistani vuoden päästä. Mä haluan olla mä.
Se ei poista aikaa lasten kanssa. Ja sitäpaitsi, kun mä olen pois, on lapsen isä hänen kanssaan. Eikö sekin ole tärkeää?
Miksi mun lapsen pitäisi olla jokin oikeutus sille, että näytän seuraavan vuoden tai viis vuotta huonovointiselta? Miksi lapseni pitäisi kantaa viittaa hartioillaan minun huonosta olotilastani? sekä henkisestä että fyysisestä? miksi pienen vauvan pitää ottaa syyt minun saamattomuudestani ja laiskuudestani?
Minun ulkomuotoni ei ole kenenkään muun risti ja syy kuin itseni ( no okei, vähän sen meillä asuvan miehenkin vika) ja minä sille teen mitä teen.
Lapsi, koti, ikä, elämäntilanne, raha, minkään ei kuuluisi olla tekosyy sille, että jättää huolehtimatta itsestään. Mä uskon, että pienikin lenkki piristää kummasti vaikeassa elämänvaiheessa ollessa ja terveellinen ruokavalio pitää mielen surussa virkeämpänä kuin suklaa.

Jos tuntuu hyvältä selitellä, saa selitellä maailman tappiin asti, eikä sitä lopulta usko kukaan, itsekään. Jos ei kiinnosta, niin miksi selitellä? miksi, jos on omaan tilanteeseensa tyytyväinen, on kuitenkin tarve selitellä?
Sanoista tekoihin.

Kohta lähden käyttämään koirulia. Tuolla on ihan paska ilma, joten lenkki on lyhyt ja ytimekäs ja juoksuaskeleet voidaan unohtaa. Tälle en keksi edes tekosyytä, Mua ei vaan huvita. :D
Aamu kertoi vaakalla kuitenkin ihan ok uutisia, -400g viikontakaisesta. Olen tyytyväinen, koska vaakalukema on pyörinyt viikon aikana vähän uhkaavasti YLLÄÄLLÄ päin, eikä sen tällä syömisellä ja treeninkään määrällä kuuluisi ylös mennä.
näin meillä aamulla:

Siinä olis alimmaisessa sitte sitä todellisuutta.. Hienosti väsäsin aamupuurot ja sitte kävi niin että vavvalla tuliki näläkä.. No, meni se puuro sit kylmänäki. :D
näissä tunnelmissa salitreenin välipäivän aamuun!
kommentoikaa, hyvässä ja pahassa. kaikki on tervetullutta ni tiijän etten iiiihan yksin porise. :D

2 kommenttia:

  1. Mä meinasin kanssa kirjoittaa blogiin aiheesta, kun tuli puheeksi. Ja olen niin samoilla linjoilla sun kanssa mai frieeend.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tää on vähän tunteita herättävä aihe. Onneksi blogissa saa kirjottaa vähä niinku miltä tuntuu. :D

      Poista

heräsikö ajatus? jaa se kanssani!